Pekan mielipidekirjoitus Ukrainan tilanteesta ja rauhanmarsseista Savon Sanomissa 6.2.2022

Missä viipyvät rauhanmarssit?

Yli puolet suomalaisista sanoo olevansa ainakin jonkin verran peloissaan siitä, että Venäjän aggressio Ukrainaa kohtaan laajentuu sodaksi, johon Suomikin voisi joutua mukaan (HS 31.1.).

Venäjä on keskittänyt yli 100 000 sotilasta Ukrainan rajalle ja yrittää nyt kiristää länttä myöntämään sille ”turvatakuut”. Suomen suvereenisuutta itänaapurimme kuulemma kunnioittaa, mutta edellyttää samaan hengenvetoon sitä, että Natoon ei saa ottaa enää uusia jäseniä.

Mitä tekevät suomalaiset rauhanjärjestöt nyt, kun niitä kerrankin tarvittaisiin? En muista nähneeni yhtäkään rauhanmarssia, joka olisi järjestetty Venäjän sapelinkalistelua ja maailmanrauhaa uhkaavaa käytöstä kohtaan.

Entisen Neuvostoliiton myötäjuoksijana tunnettu Suomen Rauhanpuolustajat julistaa omilla nettisivuillaan ”Ei sotilasliitto Natolle!” ja kertoo, että Nato on hyökkäysliitto, joka edistää militaristista ajattelutapaa. Samojen nettisivujen mukaan Venäjään on syytä pitää yllä hyviä suhteita, mutta sitä pitää voida myös kritisoida ”esimerkiksi silloin, kun maa polkee ihmisoikeuksia ja rikkoo kansainvälistä oikeutta”.

Entä nyt? Milloin rauhanpuolustajat – isolla tai pienellä alkukirjaimella – lähtevät kadulle marssimaan venäläistä militarismia ja imperialismia vastaan? Tai milloin Venäjän yhteistä turvallisuutta horjuttava voimapolitiikka tuomitaan edes sanallisesti?

Yksisilmäisyys on aina tragedia, mutta erityisen valitettavaa se on silloin, kun se johtuu tietoisesta valinnasta.

Pekka Niiranen

dosentti

Kuopio